Vapaaehtoisuus

Tulipas tähän postaukseen oiva aasinsilta näin kun vapaaehtoisten päivää vieteltiin eilen 3.12. Itsehän toimin ensi-ja turvakotiyhdistyksen vapaaehtoisena doulana ja joskus lupasinkin raottaa hieman enemmän sitä doulana toimimista. Tosiasiassa sitä tunnepuolta on erittäin hankala tuoda esiin mitenkään, hienoja adjektiiveja voi toki laittaa riviin mutta se ei silti kerro sitä millaista on olla oikeasti jonkun tukena. Ensi-ja turvakotien liitto pyysi eripuolilta Suomea vapaaehtoistyöntekijöilta lyhyttä kuvausta hetkestä kun on tuntenut olevansa todellakin avuksi. Kirjoitin sinne lyhyen pätkän ja tajusin että siinähän se, hetki joka kertoo kaiken. Tällä samaisella kirjoituksella voin raottaa doulailua myös teille :)


"Äiti meni suihkuun. Sovittiin että ovi jätetään auki. Näin pystyn valvomaan, että äiti pysyy pystyssä ja voi hyvin, eikä esimerkiksi pyörry pesuhuoneen lattialle suljetun oven takana. Samalla otin kopasta maatuskamaisen käärön, jonka sisältä näkyi vain pikkuriikkiset ruskeanpunaiset kasvot, kuin vanhan ja viisaan miehen. Vanha kansahan sanoo että vastasyntynyt lapsi kantaa mukanaan koko maailmankaikkeuden salaisuudet. Siksi he ovat niin totisia ja ryppyisiä. Siinä me sitten katseltiin keinutuolissa toisiamme ihmeissämme kunnes nukahdit pieneen keinuntaan. Kaivoin kännykän taskusta ja otin kuvan, lähetin omalle äidille. Kato ny äiti, mä oon ihan oikea doula!" 

Ps. Oma synnytys alkaa lähestyä. Miten doula ja neljättä odottava äiti voi taas olla ihan paniikissa?? Ei lohduta kaapissa oleva tens-laite eikä lääkäreiden rohkaisevat sanat lantiosta joka on "toooosi hjyvä"! Miksi se Eeva söi sitä omenaa?? Whyyyy???