Mihin aika valuu?

Jonkilainen hämmentävä haikeus nosti päätään kun tänään irroittelin pinnasängyn reunapehmuksen ylikireitä naruja. Miten mä mielestäni juuri äsken (pari viikkoa sitten?) googlasin kivoja reunapehmusteita ja äitiyspakkauksen kopan reunaröyhelöitä. Kyllähän mun aivoit ymmärtää että sen jälkeen on elämässä ollut suuria mullistuksia jotka eivät nyt ihan mahdu 2 viikon sisälle, mutta kuitenkin. Ihan äsken. 

Tänään sai nostaa pinniksen sitten pois näin joulusiivojen sivussa. Pyyhkiä pölyistä ja siirtää syrjään. Tilalle tuotiin vedettävä lastensänky joka sijoitettiin meidän oman sängyn viereen. Josko itsellä olisi vielä joskus mahdollista nukkua oman miehen vieressä. Tällä hetkellä tilanne on seuraava: Hobitti huutaa vaativasti iziä tai äitää noin klo 2:00 yöllä ja vaatii päästä väliin nukkumaan. Suomennettuna haluaa siis tulla väliin potkimaan äitiään päähän, hakkaamaan omaa päätään seinään/toisten päihin ja aiheuttamaan ylimääräistä yöllistä jännitystä ajautumalla nukkumaan on the edge. Varsin mukavia hetkiä voidaan elää myös silloin kun Hobitti herää painajaiseen ja huutaa korvaan "Pukkiiiii" niin että tärykalvot pakkaa laukkunsa ja muuttavat munuaisiin asumaan. Meille ei ehkä sittenkään tule Pukkia tänä jouluna :) 

Illalla Hobitti meni hieman vastustelevasti uuteen sänkyynsä nukkumaan ja vaikka me kaikki 4 varmaan 15 minuuttia odotettiin ihan hiljaa olohuoneessa että poika tepastelevan pupu kainalossa takaisin, ei ketään näkynyt. "Mikä ihmeen farssi tämäkin nyt oli" Tuumasi esikoinen. 

Huomenna syödään kinkkua. Katsotaan sitten millainen farssi se on :D

Oi muovipuu

Kuusi on nyt paikallaan ja joulu saa tulla kun kerkeää. Normaalin mallin mukaisesti en siivoile ihmeemmin, en leivo, en tuskaile enkä raivoa :) Mies on tilannut suurimman osan lahjoista netistä ja minä sitten paketoin ne solidaarisuuden nimissä. Pakettien salaisuuksia en voi raottaa, kun koskaan ei tiedä kuka blogia kurkkiin :) Itsellenikin aion ostaa lahjan pakettiin, jotain mitä olen toivonut jo pitkään ;) Valitettavasti se ei kuitenkaan ole järjestelmäkamera. Täytyy jättää jotakin tavoiteltavaa keväällekin. Ottaisin muuten mielelläni vastaan hyviä kameravinkkejä jos jollain olisi vinkata millaiseen järkkäriin olisi oikeasti viisasta panostaa. Siihen saakka pitää tyytyä näihin kuviin..

Kuusi saatiin kasattua tappelun ja vänkkäämisen tuoksinnassa. Koristeet ovat omaa ja sukujen historiaa, sen vuoksi ne sointuvat niin kauniisti toisiinsa ;D Mattokin on ehtaa retroa!

Sirpaleet tuovat toivottavasti onnea!

Jokunen säilyi vielä ehjänäkin.

Veljekset pohtivat koristeen asettelun tematiikkaa.

 

Elämää nähnyt tonttunen 70-luvulta (oikeastaan se on nähnyt 40v laatikonpohjaa mutta kuitenkin)

Rontto on koristeltu pihallakin.

Tonttujen perille löytämisen varmistuksena ripustin lyhdyn "äätin kukkaan"! Kivat kukat mulla!! 

Niin joo, vielä uupuu "vähän" ruokaa. Tai ostin tänään mustapekkaa paketin, se ei kuitenkaan ihan riitä mutta on hyvä alku.

Yrjö voitti!

Otsikko saattaa nyt hieman hämätä.. kyse ei todellakaan ole mistään vatsatautiepidemiasta vaan siitä pitkän sitkeästä projektista hankkia keittiöön uusi valaisin. Erilaisia vaihtoehtoja voi muistella täältä.  Poiketen alkuperäisestä suunnitelmasta otin kokeille ensin kotiin Matroligtin mallistoon kuuluvan Ingrid-valaisimen. En sitten luikannut paketin sisälle ollenkaan ja kuvittelin valaisimen ihan toisenlaiseksi. Kuvaakin olin ilmeisesti katsonut vain toisella silmällä säkki päässä. Tosiasiassa valkoinen metaalikoopa olikin kukikas ja kuin konepistoolilla rei`itetty. Katossa se tosin roikkui muutaman päivän ja sai ihastuneita huudahduksia. Miten miellyttäviä ystäviä minulla onkaan kun kukaan ei halunnut sanoa suoraan että onpas ruma lamppu :D 

Ingrid päätyi takaisin myyntiin ja kotiin tuotiin seuraavana se alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunut Taifuuni. Se jos jokin oli rakkautta ensisilmäyksellä! Tuosta minä en luovu koskaan. Olen tulevaisuudessa se äänekäs mummo jolla on hysteerisen suuri muovivalaisin 2010-luvulta aina katossa!  Yrjö Harsia tiesi tarkalleen suunnitella sen mitä minä keittiöön halusin. Ihana Yrjö, ihana valaisin. Ihana joululahja mulle!

Se on laskeutunut!

Uskokaa tai älkää, tuon sisällä on hehkulampun muotoinen led-lamppu!

Pihalla on säkkipimeää mutta sisällä meillä on valoisa joulu!

Äiti!

Hieman yli vuosi sitten tuli karmea havahtuminen aiheeseen olen vanha. Vanha siis ajatellen sitä että minulla olisi aina vanhemmat joiden luo voin mennä linkuttaen nyrjäytettyä nilkkaa/polvea/päätä/sydäntä, vinkua ja vonkua ja kerjätä sääliä ja sitten ne vanhemmat laittaa laastarin ja puhaltaa, asettelee torkkupeittoa päälle, antaa kaukosäätimen ja keittää kahvia. Mutta niinhän ei ole kun tulee vanhaksi? Paitsi joillan peräkamarinpojilla jotka asuu kotona vielä 60-vuotiaana kun kukaan nainen ei osaa leipoa pullaa kuten oma äiti 90v. 

No, tämä ajatus siis siitä miten ihanasti minulla on vielä ne puhaltajat olemassa. Eri osoitteissa ovat olleet jo kauan, mutta ihan sama vaikka asuisivat kuussa kunhan saan puhelimella kiinni tarvittaessa jos tulee hinku vinkua. Itse asustelen heistä suhteellisen kaukana, mutta en sentään kuussa kuitenkaan. Pikavisiitti äitini luo näin joulun alla oli ainakin herkullisen tuoksuinen. Äitini pitää huolen siitä ettei Hobitin posket joulun jälkeen ainakaan roiku ylempänä. Meidän perhe ei myöskään kohta voi matkustaa samalla hissillä vaan minä yksin matkustan tavarahissillä.. mikäs niissä olikaan se painoraja?

Hmmm. pipareita ja maitoa! Enää puuttuu lehmä!

Mummin tekemä karkkikuusi. Äkkiä kuva kun kohta se on enää pelkkä kuusi.

Hobitti pääsi tällä reissulla ensimmäisen kerran elämässään leipomaan pullaa. Ikimuistoisen tapauksesta ehkäpä teki se, ettei lapsen kanssa leipomassa ollut oma äiti eikä edes se pullataituri mummi, vaan sattumalta eräs kahville poikennut ystävä joka kaiken hässäkän keskellä huomasi että lapsihan haluaa selvästi leipoa! Valtaisa leipomisinto kesti huikean 2,5min, joten eipä liene valtavasti jälkipolville kerrottavaa. Tulen suosittelemaan Hobitille että hankkii sitten hieman vanhempana kokkaavan ja leipovan vaimon. 

"Siis mitä ihmeen möhnää tää on??"

Enää muutama päivä jouluun! Kohta pukit asettelee jo partoja tip top ja tap!

Kun mikään ei riitä.

Mistä se oikein johtuu että joka ainoa kerta joulu jossakin vaiheessa alkaa aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta? Eikä se auta että järki sanoo ettei nyt aikuisten oikeasti ole aikaa alkaa pitämään mitään sottapytty leipomoa. Eikä ole aikaa alkaa valmistaa todennäköisesti pahan makuisia laatikoita, kun ne ei edes kiinnosta pätkän vertaa. Eikä pihalle saa tehtyä lumilinnaa kun yksinkertaisesti maassa ei ole yhtään lunta! 

Viimeisimmät joulut ovat olleet vallan ihania. Ollaan syöty itseämme hengiltä, katsottu hassuja kokoperheen elokuvia (joiden aikana puolet elokuvasta nukutaan) ja ollaan haahuiltu hautausmaalla yöaikaan katsomassa kynttilämerta. Sellaisesta joulusta haaveilen tänäkin vuonna, mutta miksi silti tuntuu että pitäisi tehdä enemmän? Olla enemmän? Askarrella enemmän? Valmistaa lahjoja, kortteja, ruokia, leivonnaisia, sisustuselementtejä, pihakoristeita, himmeleitä, ikkunatonttuja, sammalekokonaisuuksia, lumihiutaleita, pipareita, kuivakakkuja, märkiä kakkuja, ommella, kutoa, virkata, kasvattaa kuusi, ruokkia tonttuja, punatulkkuja, oravia, näätiä..ääääääääääääääääää! 

Sitten mä kuitenkin vapaa-ajalla vain poltan tuikkuja ja katson telkkaria, tai Solsidanin ensimmäisiä jaksoja netistä. Jos kutois samalla sukkaa? Saisko sitten katsoa kaikki jaksot putkeen?

Kokosin itse. Sen takia se ei pyöri ja enkeli muuttui mustaksi. Mieleen putkahti Tuomari Nurmion "lasten mehuhetki".