Some

15 minutes of fame. Some-fame. Sattui ihan omituinen juttu kun menin kirjoittamaan omakohtaisia kokemuksia liittyen siihen miksi minä en vaan voi olla joka päivä kotona neljän seinän sisällä ainoana juttukaverina 3-vuotias uhmaikäinen. Olisin jos äitiyskruununi olisi edes hitusen kirkkaampi mutta ei, tähän ei silverquick auta, mielenterveys alkaa rakoilla jo muutaman päivän jälkeen. Olen äiti joka tarvitsee aikuista juttuseuraa. Jos en näe aikuisia ihmisiä joille puhua, menen labraan istumaan pelkästään että saan jutella eläkeläisille. Ahdistelen ihmisiä s-marketin hyllyjen välissä "Ai, että toi on hyvää makaroonia.. kuule laitoin sitä kerran kanapastaan ja plaa plaa plaa". Menen seisomaan bussipysäkille nousematta bussiin ja kerään ovelta ovelle sotainvalideille kolikoita. Mies kun ei aina meinaa ymmärtää niin tein varten asiasta listan facebookkiin joka sisälsi kohtia joissa kerrotaan miksi meillä on niin usein vieraita.

Eräs tuttava pisti viestiä että haluaisi jakaa julkaisun mutta säädökseni olivat liian tiukat niin päätin tehdä julkaisusta sellaisen että se hetken näkyy kaikille. Unohdin koko jutun kunnes eräs tuttava laittoi viestiä että olenko tietoinen että julkaisua on jaettu todella paljon. Puhelimessa kun ei näe mitään ylimääräistä kuten julkaisumääriä, niin menin koneelle ja meinasin tulehtua pullaani. Listaa oli jaettu silloin 700 kertaa, nyt määrä on jo reippaasti yli 1500.

Asiaan liittyy lievästi sanottuna omituinen lieveilmiö. Luulin että olen vahingossa aktivoinut jonkun senssisovelluksen joka lähettää omituisia ystäväpyyntöjä tuntemattomilta ihmisiltä. Yritin sellaista "treffi"sovellusta etsiä onnistumatta kunnes tajusin että ystäväpyynnöt liittyvät siihen facebookjulkaisuun! Pyydän nöyrästi anteeksi Matti Helsingistä, Aino Porvoosta, Maiju Oulusta ja ne kaikki muut 30 tyyppiä joiden mielestä me olisimme nyt uusia kavereita kun olet naurahtanut (oletan) kirjoittamalleni facejulkaisulle. En halua vetää nyt mattoa jalkojen alta, mutta mehän emme oikeasti ole kavereita. Olen niin vanhanaikainen tyttö että pidän kavereina ihmisiä joita olen nähnyt ja joille olen puhunut ihan oikeasti kasvokkain.

Voi toki olla että "haluan jutella aikuisille ihmisille" antaa selvästi käsityksen siitä että etsin epätoivoisesti senssiseuraa ;D 

Pakkotauko

Joku on jo ehkä alkanut epäillä että bloggaaja on kuollut. Muutaman kerran tässä härdellissä on kyllä tuntunut että aika lähellä ollaan, ainakin siitä väsystä päätellen :) 

Kova hinku olisi löytää aikaa tälle kivalle bloggaamiselle mutta kun ei löydy niin ei löydy. Hobitti on alkanut saamaan hepulikohtauksia (tod. lievä ilmaisu) jos äiti istua kököttää koneella keskellä päivää kun ollaan kotona kahden. Ymmärtäähän sen, jos minäkin olisin kahden vaikka ukkoni kanssa kotona ja toinen asuu koneella niin luultavasti huutaisin minäkin. Silleen sydäntäsärkevästi ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ, loputtoman pitkään. Hobitti kun ei ole mikään ihan pieniääninen mies muutenkaan, niin yritän suojella sitä pientä osaa kuulokapasiteetistani mitä jäljellä on, pysymällä pois koneelta päivisin. 

Yleensähän olen hoitanut bloggaamisen iltaisin kun olen saanut KOKO miesköörin nukkumaan mutta nyt on tuntunut että itsekkin olisi pakollista nukkua joskus. (Ihan omituista) Koko blogia en silti halua haudata, josko tämä elämänvaihe olisi ohimenevä kuitenkin, kuten yleensä kaikki. Jäämme odottelemaan seesteisempiä hetkiä :D 

Ps. Pakko vähän hehkuttaa että tämän blogitauon aikana olen ollut mukana kahdessa synnytyksessä doulan ominaisuudessa. Huikeaa se yhdessä synnytyksen odottaminen, ja huikeita reissuja. Voisin kirjoittaa asiasta vaikka kuinka mutta vielä nämä "matkat" tuntuvat liian henkilökohtaisilta. 

Rakkaudentäyteistä kesänalkua kaikille!! 

Kyselyikä

Muistan vieläkin kuin eilisen kun veljeni oli 3-4v ja pahimmassa kyselyiässä. "Miksi taivaalla on kuu?", "Miksi se ei ole sininen?", "Sä sisko olet jo tosi aikuinen, eikö koulussa opeteta mitään?".. Muistan miettineeni miten en IKINÄ hanki lapsia! Toisin vaan kävi..

Tänään 1,5h kävelylenkillä 2-vuotiaan Hobitin kanssa.

H: "Mikä tämä on?"
Ä: "Se on metsää."
H: "Mikä tämä on?"
Ä: "Se on puu, siellä laulaa lintuja."
H: "Mikä tämä on?"
Ä: "Se on joku roska, hyi."
H: "Mikä tämä on?"
Ä: "Se on joku puunpala, joku keppi."
H: "Mikä tämä on?"
Ä: "No joku heinämöhnä, mitä tuo tuollainen heinä nyt sitten virallisesti on."
H: "Mikä tämä on?"
Ä "No en kuule tiedä.. maata? Kuraa? Hiekkaa?.!
H: "Mitä tämä on?"
Ä: "Se on joku pikkukivi, sellainen mitä on joka paikassa sata!"
H: "Mitä tämä on?"
Ä: "No kuule osoittelet pelkkää ilmaa, kemiallinen merkki O.. sitäkö meinaat??!!"
H: "Mitä  tämä on?"
Ä: "Se on se sama metsä, se sama mikä tässä nyt on ollut KOKO ajan!!"
H: "Mikä tämä on?"

.. Taitaa olla äidin mielenterveys, näytti juoksevan tuolla metsässä kovaa vauhtia meistä poispäin!

"Mikä tämä on???"

Tautisaattue

Oltiin sitten ihan kunnon tautisaattue kun lähdettiin Tutkijan ja Hobitin kanssa Etelä-Suomeen muutaman päivän lomareissulle. Kuin kuolemansaattue me jätettiin taaksemme ruumiita.. Olen kasvanut nyt jossakin pussissa, mutta olen aina kuvitellut että vatsataudin jälkeen kun oma olo on hyvä (noin vuorokausi-kaksi), voi ilmestyä takaisin ihmisten pariin. Mennä siis normaalisti töihin, harrastuksiin, kouluun ym. No ei voi! 6 vrk taudin loppumisesta saatiin tartutettua ilmeisesti kaikki joiden kanssa oltiin tekemisissä. Mukaanlukien 2 läheistä jotka eivät missään nimessä saisi saada mitään vatsatautia!! Viimeisillään raskaana oleva ystävä joka onneksi oli jo valmiina TAYSissa odottamassa käynnistystä. Käynnistyi sitten hieman jotain muuta :/ Aaaarrgh!

H&M talvimallistoa :)

Tarkoituksena oli saada hienoja valokuvia aamuauringossa kun ollaan järven jäällä pilkillä, mutta meidän pilkkimestari pilkki hieman eritavalla kuin ajateltiin:/ Tutkija onneksi ehti käydä kokeilemassa päivää aikaisemmin muutamalla reiällä ja saivat huikeat 25 kalaa. Voi sitä riemua! Kalat jätetiin pellonreunaan kettujen syötäväksi. 

Kovasti on ollut puhetta että noro voi elää pinnoilla kaksikin viikkoa, mutta meilläkään ei reissussa ollut mukana pestyjen vaatteiden lisäksi kuin Hobitin pupurätti. Voihan sen kyllä arvata että se viattomimman näköinen olisikin juurikin se murhaaja! 

Käsinkosketeltavaa huonoa omaatuntoa.

Miten hirveää olisikaan jos olisi töissä vanhustenhoidossa, päiväkodissa tai vaikkapa syöpäosastolla. Kuka kirjoittaa viikon sairaslomaa terveelle ihmiselle?

Kudin

Blogipaljastuksia sarjassamme voinen paljastaa sisälläni asuvan mummon. Tämä mummo tosin ei hauku nuorisoa huonoksi vaan pikemmin kehuu verrattuna 2000-luvun mummoihin/paappoihin. Viime viikolla Muusikko joutui kasvotusten tämän tosiasian kanssa paikallisella kuntosalilla jossa poika oli eläkeläisryhmän kanssa samaan aikaan, kun ei itse voinut osallistua koululiikuntaan. Mummot olivat etuilleet, huijanneet ja olleet täysin piittaamattomia nuoren Muusikon ystävälliselle puheelle. Muusikko reppana kuvitteli olevansa piilokamerassa oltuaan yli tunnin salilla ja käytyään siinä ajassa YHDESSÄ laitteessa! 

Anni Nykäsen ihana mummo, esikuvani <3

Minä en mummoile lainkaan noin ikävällä tavalla, vaan kutomalla! Oma ihana mummini kun lopetti villasukkien tekemisen muistin huononnuttua noin 10v takaperin, olin pakotettu opettelemaan villasukan tekemisen, kun kärsin aina kylmistä jaloista. Opettelin sukan ja niitä olen sitten joka talvi tehnyt siihen saakka kun kevät pilkistää. Mitään muuta en osaa kutoa, vain pelkkiä sukkia. Kun osaa jotakin hyvin miksi pilata mukava ja rentouttava tikuttaminen vaikeilla ohjeilla? Eihän siinä saa sitten edes luettua CSI tekstityksiä samalla. 

Facebookissa törmäsin ryhmään vaatekeräys keskosille (liittykää ihmiset ihmeessä) joka kerää neulottuja peittoja, sukkia, myssyjä ja tietenkin uusia ihan pikkiriikkisiä vaatteita suomen keskoloihin. Syntyi kuningasidea kutoa sinne ihana retropeitto mistäs muusta kuin keltaisesta. Idea syntyi viikko sitten. Peittoa on tehty nyt varmasti yhteensä jo metri, mutta se on silti vasta tässä vaiheessa. Aarrgh! Miksi mä en tehnyt vain niitä sukkia?? 

Ei voi olla näin vaikeaa??? 

Otin kutimen mukaan perhetuvalle jossa ystävällisesti tökin puikoilla vierustovereitani ja pienen herpaantumisen aikana kadotin taas silmukan. Melkein itkin. Huomenna puretaan taas. Onnekas on se vauva joka tämän peiton joskus saa (tällä vauhdilla vuonna 2022?). Meinaan että työtuntimäärät laskien peitto alkaa olla lähemmäs 500e arvoinen, ja se on laskettu muuten alakanttiin! 

Ylimääräisiä sukkia löytyy kaapista.. ajattelin pistää arvontaa pystyyn :) Olkaa kuulolla! 

Lenssu

Miksi silloin kun jollain toisella on flunssa, sitä ajattelee vain et jaa, "vain" flunssa. Sitten kun se flunssa on itsellä niin ajatus on enemmänkin "aaaaarrgh, kuolen, auttakaa! Pelastakaa!! Mulla on Flunssaaaa!". Ja sitten sitä pohtii miten kaikki ajattelee että mulla on "vain" flunssa. 

Oman flunssan kruunaa se, miten sillä jatkuvalla suukottelulla saa aivan varmasti tartutettua sen perheen pienimmän. Enpä tiedä mitään niin mieltä ylentävää, kuin ne hetket kun oman tukkoisuuden takia saa pienen hetken harrasta unta ja se keskeytyy likimain heti pikkuihmisen huutoon. Lapsi kun yöllä sadattakolmattatoista kertaa herää huomioon "Apua apua, nenä on tukossa!! ÄITI auta!! Se ei tietenkään oikeasti kuulosta näin järkevältä suomenkieleltä, vaan pikemminkin sama kerrotaan vokaalein:"AAAAAAAAA, BYÄÄÄÄÄÄ, ÄÄÄÄÄÄ!" Miksi minä en saa huutaa tuolla tavalla? Ehkä siksi kun mun äiti asuu niin kaukana ja toisekseen se ehkä heittäisi mut silloin ulos nukkumaan. 

Aika usein sitä pohtii että paras ystävä on joku Marjatta kouluajoilta, oma aviomies tai vaikka se oma äiti, mutta flunssan aikaan sitä muistaa taas miten se paras ystävä onkin vanha kunnon nenäkannu. Paitsi ettei se ole kovinkaan vanha, sen muotoilu on muuten vain niin retro. Nenäkannun keksijä ansaitsisi kyllä niin ison kupin kahvia ja rasvaisen pullan, on se niin mahtava laite aikana kun meinaa hukkua räkään. 

Aina sairastaessa lapsen kanssa samaan aikaan sitä ihmettelee miten sillä lapsella voi olla niin paljon virtaa? Se joka heräilee 10min välein öisin jaksaa kuin duracel pupu pitkin päivää ja iltaa. Miksi mun jaksaminen on samalla tasolla kuin lanan alle jääneellä raiskatulla kissalla ja naamataulu kuin Jope Ruonansuulla. (sori Jope). Jos minäkin jaksaisin juosta ympyrää olohuoneessa niin olisikohan mullakin räät poskilla/otsassa eikä tukkimassa poskionteloita? Jaksaisikohan sitä kokeilla? Jos joku tilaa ambulanssin kaiken varalta. 

Hobittilla on lenssu! Näkyykä se?

Äiti , nou comments.

Kuvat nettisyövereistä. Pahoittelut mahdollisista kirjoitusvieheistä, räkää aivoissa. 

2013

Vuosi se sitten taas mennä rymyytti ohi että paukahti. Missä mä olin kun tämäkin taas tapahtui? En huomannut mitään! Joku ihmeen ryppypussi on selkeästi pesiytynyt silmän alapuolelle nurkkaan, enkä saanut sitä pesemällä pois. Kokeilin myös perusrasvaa joka kirvelee silmiä by the way. Vähän ahdistaa kyllä, vuodet menee ja se pussi vain kasvaa. Kohta otsaankin saa alkaa tiputtelemaan siemeniä kyntämättä ja siellä voi kasvattaa vaikka kivoja pikkukukkia niissä vaoissa, kunhan muistaa vain kastella aika ajoin.

Otsa, nou komments. Nettikuva, ei meidän takapiha.

Tapahtui tietysti muutakin kuin se että alan rypistyä. Vuosi oli nyt hyvä ja oikeastaan jopa ihana. Sitä edeltänyt olikin sitten sellainen emotionaalinen vuoristorata etten ihan heti halua moista kokea. Luulen että sain 2013 sellaisen henkisen hengähdystauon ennen seuraavaa showta.

Lyhyt ja ytimekäs muistelo.. 

Hobitti kasvoi vauvasta keskustelevaksi ihmiseksi jolla on mielipiteitä. En pue, en nuku, en ole hiljaa, en puhu, en laula, en tanssi, en liiku, en makaa ym.

Mä katson Ylvistä kun mua huvittaa!

Muutettiin uuteen kotiin joka oli meille tehty ja meidän näköinen. ulkoapäin se näyttää kyllä ihan normaalilta ja jopa trendikkäältä. 

Muusikon bändi sai keikkaa. Mä olin niiiiin ylpeä et meinasin haljeta. Mikä olisi ollut tosi sotkuista. Kuvia löytyi täältä täältä. Siis keikasta :D

Oltiin kesällä vielä osa lasten potkupalloelämää (kuudetta vuotta), mutta ollaan siitä nyt ensi vuosi sivussa. Vähän ahdistaa miten tulevaisuudessa pystyy täyttämään kaiken sen kesäisen vapaa-ajan mitä kökkäilyhommista ja kentän laidalla huutamisesta jää. Pitäisiköhän ostaa minipossu?

Kannustaminen käy kunnon päälle!

Ettei vapaata olisi liiaksi päädyin mukaan ihanaan vapaaehtoistoimintaan. Ehkä raotan sitäkin joskus  <3

Niin ja perustinhan minä toiminimen ja aloin tekemään käsillä töitä. Ihania ihmisiä olen uuden osa-aika yrittäjyyden kautta tavannut ja muutama asiakas on muuttumaan ihan ystäväksi. Voisiko paremmin olla? No, oikeastaan voisi, mutta loistavan hyvä tuokin :D

Postaan tikuttamisesta joskus enemmän :)

Hobitin kauttakin olen tutustunut todella moneen uuteen ihmiseen joiden tunteminen on vallan mukavaa. Työelämään paluuta en suunnittele vaan harrastelen nyt tätä elämää ennenkuin oravanpyörä nappaa mukaansa jossain vaiheessa. Siellä minä sitten juoksen etuhampaat ojossa eläkeikää kiinni rypyt heiluen. Mut jos nyt tuo 2014 ensin. 

Nettikuva tämäkin, ihan todella.

Kun mikään ei riitä.

Mistä se oikein johtuu että joka ainoa kerta joulu jossakin vaiheessa alkaa aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta? Eikä se auta että järki sanoo ettei nyt aikuisten oikeasti ole aikaa alkaa pitämään mitään sottapytty leipomoa. Eikä ole aikaa alkaa valmistaa todennäköisesti pahan makuisia laatikoita, kun ne ei edes kiinnosta pätkän vertaa. Eikä pihalle saa tehtyä lumilinnaa kun yksinkertaisesti maassa ei ole yhtään lunta! 

Viimeisimmät joulut ovat olleet vallan ihania. Ollaan syöty itseämme hengiltä, katsottu hassuja kokoperheen elokuvia (joiden aikana puolet elokuvasta nukutaan) ja ollaan haahuiltu hautausmaalla yöaikaan katsomassa kynttilämerta. Sellaisesta joulusta haaveilen tänäkin vuonna, mutta miksi silti tuntuu että pitäisi tehdä enemmän? Olla enemmän? Askarrella enemmän? Valmistaa lahjoja, kortteja, ruokia, leivonnaisia, sisustuselementtejä, pihakoristeita, himmeleitä, ikkunatonttuja, sammalekokonaisuuksia, lumihiutaleita, pipareita, kuivakakkuja, märkiä kakkuja, ommella, kutoa, virkata, kasvattaa kuusi, ruokkia tonttuja, punatulkkuja, oravia, näätiä..ääääääääääääääääää! 

Sitten mä kuitenkin vapaa-ajalla vain poltan tuikkuja ja katson telkkaria, tai Solsidanin ensimmäisiä jaksoja netistä. Jos kutois samalla sukkaa? Saisko sitten katsoa kaikki jaksot putkeen?

Kokosin itse. Sen takia se ei pyöri ja enkeli muuttui mustaksi. Mieleen putkahti Tuomari Nurmion "lasten mehuhetki". 

Ostolakko

Tää on nyt taas niin tätä!! Ensin vietän päivän paasaten miten ärsyttää kun koko joulun aika on vain yhtä osta osta OSTA OSTA NYT osta-höpinää niin että se tulee korvista ulos kuin korvatulehdusmätä. Sitten mä paasaan miten meidän lapsille EI todellakaan enää hankita mitään muita lahjoja kuin ne olemassa olevat, ja miten Hobitti ei ainakaan tarvitse enää mitään vaatteita kun kaappi pursuilee jo liitoksissaan. (Ei kestä Ikean kaappi, olisi pitänyt hankkia täyspuinen) Niin mitä tapahtuu? Lindex menee ja laittaa kaikki Littlephantit -30% ja postikulutta kallein -25%. Tekeekö ne näitä juttuja ihan kiusallaan? Vakoileeko mua joku Lindex sateliitti? 

Jahas, tämä kone halusi muuttaa mustat vaatteet kulahtanee harmaiksi. Onpas se jouluisalla tuulella. Vai tietääkö se et ne muuttuu just tommosiksi meidän pesukoneessa?

Olisikohan se Hobitti sitten YLIpettynyt kun ei saisikaan viiksi-sukkia? 

Mikä ihana sammakkopuku jonka kyljessä on nalle <3

Jos olisi aikaa nyt miettiä vielä iltaan.. sitten nuo on varmaan jo myyty ja jään ilman. Sitten harmittaa ja suututtaa mut säästyisi rahat. Vaikka sitten ne menee tietysti johonkin muuhun kuten vaikka ruokaan. Syöminen on niiiiin yliarvostettua. 

Joulupuu

Tänä vuonna oli ehkäpä 6 tai 7 kerta kun osallistuin Nuorkauppakamarin ja MLL:n järjestämään joulupuukeräykseen. Liityin paikalliseen MLL tässä syksyllä, joten sain valita itselleni päivystysvuoron kuusen äärelle. Sattumoisin sopivin päivä osui keräyksen viimeisille tunneille, ja sekä keräyksen että oman ilon kannalta oli ihanaa että kortteja oli jäljellä enää tasan yksi kun aika tiimalasissa loppui. Päivystävän ystäväni kanssa viimehetkillä juoksimme kauppaa ympäri pohtien mitä sen viimeisen kortin haltialle ostaisimme ja poika 11v tulee saamaan paketistaan Stigan uutuus liukurin sekä karkkia. Mahtava fiilis! Yli 300 pakettia jaettavaksi ihmisten hyväsydämisyyden ansiosta.

Mutta! Mikä osaa ihmisistä oikein vaivaa? Olen törmännyt nyt lyhyen ajan sisällä jo muutamaan kertaan kommentteihin että keräys on huijausta. Olen kuullut kommentteja miten rikkaat hakevat näitä lastensa paketteja sosiaalitoimesta. Rikkaat? Miten se määritellään? Onko väärin hakea paketti autolla, aiheuttaako se todellakin joissan kateutta? Mitä ihmeen merkitystä sillä on vaikka sen hakisi helikopterilla, jos se helikopterin omistaja ei järjestä lapselleen joulua? Jos se juokin kaikki rahansa, ja lapsi jää ilman sekä paketteja että ruokaa? "Sittenhän sillä on enemmän rahaa juoda kun saa lahjat valmiina"! Entä jos se vanhempi siltikin juo sen kaiken? Kortissa lukee tyttö 4v. Tyttö 4 vuotta, lapsi jonka pukki jättää väliin vuosi toisensa jälkeen. Kuinka moni meistä edes tietää miltä se tuntuisi? Ajatuskin sattuu. Tarkoitus on vain antaa hetki, kun sen pienen ja ehkä isommankin lapsen silmät saa loistamaan. Tietääkö kukaan oikeasti mitään sen hienonpaa?

Tänään tosin sain mahdollisuuden nähdä senkin miten ihmiset todella välittävät tuntemattomista lapsista. Lahjoja oli valtavasti ja pakettejen ulkonäköönkin oli panostettu. Kun nämä ihmiset osaisivat opettaa sen lähimmäisestä välittämisen taidon omille lapsilleen niin ehkä meillä on vielä toivoa. Ainakin jouluisin <3

Vuoden äiti-palkinto

Kyllä meni täpärälle ettei vuoden äiti-palkinto taas lipunut ohi suun. Tai siis taisihan se jo mennä aikaisemmin kun lähetin Muusikon arkivaatteissa soitto"harjoituksiin" jotka paljastuivat olemaan suurkonsertti jossa juhlistettiin paikallista 90v opistoa tai jotakin. Kaikilla muilla soittajilla oli vanhemmat eturivissä ja soittajilla itsellään puvut päällä. Taivas varjele ettei Muusikko siellä nyt ollut sentään verkkarit jalassa. Äiti tietenkin kahvitteli mukavissa tunnelmissa Me&I-kutsuilla, joten mahdolisuus ehtiä kotiin silittämään kauluspaitaa oli niin olematon ettei kannattanut edes yrittää.

Toinen "kaivan itseni maan alle lusikalla ja pysy siellä"-tilanne oli lähellä kun menin Tutkijan vanhempainvarttiin loppuviikosta. Vartti olikin sitten tunti (tälleen huijaavat äiti-ihmisiä) ja olin toki varautunut että hieman venyy mutta että tunnin! Opettaja, kuraattori ja terveydenhoitaja olivat paikalla pohtimassa Tutkijan hämmentävää käytöstä jolle sitten löytyikin mahdollinen syy huonosta syömisestä ja kovasta kasvupyrähdyksestä. Hyvä ruoka, parempi mieli tuntuisi pätevän myös koulupäivinä. Se, että miten kouluruokakammoisen lapsen saa syömään, onkin sitten ihan toinen juttu.

Vanhempainvartti se venyi ja venyi.. ihan hurjan hienoa miten koulumaailmassa halutaan auttaa ja löytää ratkaisuja etteivät ongelmat ehdi kasvamaan!! Se, mikä ihan hieman ahdisti, oli että vuoden äidin piti ehtiä lähteä tatuoitavaksi kesken kaiken. Joo, ihan todella.

"Siis kyllhä mua nyt kiinnostaa ihan tosi miten se meidä Ville-Kalle Eemeli tääl oirehtii, mutku mulla olis toi tatskausaika just nytten niin et moido ja oli toooosi kiva nähdä teit joo!!" 

No ei onneksi sentään! Maailmakaikkeus armahti 10 minuuttia ennen määräaikaa kun oma tatuoija lähetti viestin, että on aikataulustaan myöhässä, ja jos mitenkään olisi mahdollista niin menisinkin tuntia myöhemmin. Halleluja, halleluja, halleluuuuuja!!!  "Niin mitä te kuraattori sanoittekaan?"

Multihuipennus

Pitkästä aikaa tunsin tänään äitiyden multihuipennuksen, ja valitettavasti en taivaassa vaan pikemminkin äitiyden manalassa. Jospa Dante kuvasikin helvetillä sitä minne äitinä joutuu kun asiat menee niiiiin persiilleen. "Ken lapsia tekee, saa kaiken toivon heittää" :)

Jaahas, mihinkäs näistä hyppäisi? Kuvat netistä. 

Tutkija on kadottanut kouluilon. Se reipas iloinen koululainen on kyllästynyt, apaattinen, ärsyyntynyt ja opettajilleen paha suustaan. Muutos on tapahtunut lyhyellä aikavälillä ja koska koulu on huolestunut se pommittaa meitä vanhempia jatkuvin viesten, mikä on tietysti hyvä asia. Olen keskustellut ja puhunut, kuunnellut, olen lahjonut, kiristänyt, miltei seissyt päälläni ja taikonut sateen. Mikään ei toimi. Koulu kuvittelee lapsen olevan ahdistunut kotona, vaikka täällä ongelmia ei näy. Kuraattori kuvittelee lapsen pelaavan pelejä pitkin öitä, mutta lapsella ei ole pelikoneita eikä kännykkää käytössä ilta 9 jälkeen, eikä pleikkaa pelata meillä muutenkaan kouluviikoilla. Seuraavaksi ne varmasti soittaa ja kysyy onko parisuhde kunnossa, ja sekin voi paremmin kuin aikoihin.

Muusikko on Kympin oppilas ja todellinen opettajien kultapoika. Tutkija on kasvatettu ihan samalla kaavalla. Mikä mättää? Persoona? Miten sen kouluilon saa sitten takaisin? Miten äiti kotoapäin hankkii opettajille takaisin niiden menetyn auktoriteetin? Kunnoittamista on kotona opetettu, mutta voiko sitä pakottaa? Lapsi on älykäs ja hyvä oppilas numerotasolla. Kympin oppilas jonka käytös on 4. Tutkija ei ole ylivilkas, kotona enemmänkin tutkivainen ja pohtiva sekä herkkä maailmanpahuudesta huolestunut älykkö (joka koulumaailmassa muuntuu apinaksi)

Onko lapseni sittenkin Luihuinen eikö rohkelikko?

Eilen sovimme että viestit loppuvat nyt ja tänään saimme taas uuden. Tuntui kuin joku olisi lyönyt nyrkillä vatsaan. Mitä minä teen? Olenko oikeasti näin huono tässä? Antakaa nyt joku perhanan opus tähänkin asiaan!!! Kruunu vallan kirkastui kun asiasta tietämätön Muusikko sai teini-ikään kuuluvan hermoromahduksen ja suorastaan oksensi jonkun "elämää suuremman" ongelman niskaani. Myöhemmin oli kyllä valmis jopa antamaan niskahierontaa, niin pahoillaan oli.

Sosiaalinen media osaa olla myös ihana tällaisia äitiyden multihuipennuspäivinä. "Vanhempainvartista ihana palata kotiin, olen kasvattanut niin ihanan lapsen, pakahdun ylpeydestä"-statuspäivityksiä. Niinpä joo. Mähän en olekkaan lapsestani yhtään ylpeä, ja kasvattajana aivan perse. Hitto, mä myyn lapsen orjaksi jonnekkin ambomaaha ja irtaudun tästä hommasta mihin musta ei ole. Sit olisin vapaa, rietas ja onnellinen. Hah.

Pieninä ne polkee syliä ja isoina sydäntä. Pitää palata tähän postaukseen vielä joskus kun niiden kanssa alkaa olla ihan oikeita ongelmia :D

Saa kommentoida!