Doula

Joskus sateisen syksyn pimeydessä eksyin kuuntelemaan infotilaisuutta koskien uusien doulien kouluttamista omalle asuinalueelle. En vieläkään oikein tiedä mitä tapahtui, mutta siellä iski selkeä kutsumus! Miksi ihmeessä.. enhän minä halunnut olla paikalla edes omien lasteni synnytyksissä?! Iskikö halu olla avuksi ja halu tehdä jotakin hyvää jonkun toisen puolesta? Olisinhan minä voinut olla vaikka kulttuurikummi? Siskokummi? Ääh, niissä ei ole mukana vauvoja! :) 

Kun norsut, delfiinit, lehmät tai lepakot synnyttävät, heillä on tukenaan lajitoverinaaras. He ovat selkeästi lukeneet ylläolevan taulun :) 

On ihmisiä jotka pitävät koirista tai kissoista yli kaiken. Minä pidän vauvoista. Niiden hassuista paisuneista kasvoista, tavasta availla suutaan ja koittaa kurkoittaa äidin rintaa pienen pienillä sormilla. Niiden käsittämättömästi valmiudesta tähän maailmaan muutama sekunti sen jälkeen kun ovat tipahtaneet vesipussista. Koskaan en ole saanut katsoa sitä tilannetta ulkopuolisena, olematta se kivuissa kärvistelevä äiti, paitsi pian. Ensimmäinen tukisuhde on aloitettu ja pientä paniikkia on leijaillut ilmassa.  

Että sattuikin vielä olemaan kansainvälinen doulaviikko :)

Osaanko minä? Olenko varmasti riittän hyvä? Mitä jos töpeksin jo heti alussa? Ajan kolarin? En ole muistanut tankata! Unohdan kaikki tarvittavat, kuten kameran kotiin! Mitä jos äiti ymmärtääkin sanomiseni väärin? Heitänkö jotakin aivan sopimatonta läppää aivan väärällä hetkellä? Jos jos jos. 

Äidin tapaaminen jännitti kuin olisi pitänyt mennä rehtorin kansliaan. Mitä jos hän ei pidä minusta? Jos olen liian puhelias? Liian hiljainen? Liian laitettu? Liian innokas? Liian apaattinen? Liian liian liian. Sisään astuttua tiesin etten ollut mitään liikaa tai liian vähän. Hän kertoi elämästään, vauvastaan, tunteistaan, haaveistaan ja lopuksi sovimme käytännön asioista. Tunsin suurta iloa siitä että hän oli valinnut juuri minut mukaansa, ja suurta onnellisuutta jo pelkästä ajatuksesta olla mukana tuomassa tähän maailmaan uutta ihmistä.    

Tuleepa mieleen etten koskaan erityisemmin miettinyt miten mies aikoinaan mahtoi synnytyksiin valmistautua. Ovatkohan miehet yhtä epävarmoja ja hämillään kuin ensimmäiseen synnytykseen valmistautuva doula? Doulat ovat sentään koulutettuja tähän ja tietävät millaista kipua äiti käy läpi! Voi mies parkoja! 

Kerroin tulevalle äidille rehellisesti etten osaa mitään sirkustemppuja. Tiedän keinoja miten kipua lievittää, mutta en osaa taikoa niitä pois. Lupasin kuitenkin olla siellä vain hänen (ja isän) takiaan, aidosti läsnä. Lupasin etten jätä häntä yksin minään hetkenä, pidän hänen puoliaan alusta loppuun saakka ja yhdessä käymme läpi sen mitä tämä synnytys mukanaan tuo. Minä tuntematon nainen. 

Kännykkä voi soida hetkenä minä hyvänsä. 

Lue lisää doulista täältä, täältä ja täältä.  Kuvat nettisyövereistä.